Kevät menee pitkälti työehtosopimusneuvotteluiden ympärillä. Hoitajia edustavat liitot Tehy ja Super ovat ilmoittaneet, että nyt riitti talkoot, me vaadimme palkankorotusta hoitajille. Julkisten ja hyvinvointialojen liitto on myös ilmoittanut, että talkoot on nyt talkoiltu, kunta-alalle on saatava palkankorotus ja kikyt on unohdettava.

Julkisuudessa eniten tilaa ovat saaneet sosiaali-ja terveysalan ammattilaiset – ja niin saavat tässäkin kolumnissa, vaikka toivon, että kaikki julkisen alan työntekijät saavat kunnon työehtosopimukset.

Juhlapuheissa hoitajien työtä kehutaan. Kun hoitajat vaativat korvaamattoman arvokkaasta työstään kunnollista palkkaa, alkaakin nikottelu.

Sairaanhoitajan ja muiden sosiaali-ja terveysalan ammattilaisten työ vaatii koulutusta ja kokemusta. Se ei ole sisarhentovalkoisena liihottelua, vaan raskasta työtä. Hoitajamyytti osaltaan estää hoitajien palkkojen ja työehtojen kehittymistä. Kutsumus ei maksa asumista, ruokaa tai lapsen päivähoitomaksuja. Sosiaali- ja terveysalan työntekijät eivät kaipaa ympärilleen myyttiä, vaikka ovatkin kilttejä. Kun kilteimmät suuttuvat, on syytä herätä.

Laadukas sosiaalityö ja terveydenhuolto syntyy ammattitaitoisesta henkilökunnasta. Jos hoitajat eivät jaksa enää tehdä töitä huonoilla työehdoilla ja palkalla, he vaihtavat alaa. Hoitotyö ja sosiaalityö lakkaa myös kiinnostamasta uusia ihmisiä, kun tiedossa on, että saa vääntää työtä niska limassa ja kunnioitus näkyy vain juhlapuheissa, ei tilipäivänä.

Emme tule koskaan pääsemään laadukkaisiin työntekijämitoituksiin, jos ei ole ammattilaisia täyttämässä tarjolla olevia työpaikkoja. On turha kirjata hoitajamitoituslakia, jos ei ole hoitajia. Kunnon korvaus työstä on yksi askel varmistaa, että jatkossakin meillä on ammattilaisia.

Sairaanhoitajat, terveydenhoitajat, lähihoitajat ja muut naisvaltaiset työntekijäryhmät joustavat jo aivan riittävästi. Kiitosten sijaan on palkanmaksun aika!